Tämä talvi on ollut taas kovin poikkeuksellinen. Tuntuu, että joka vuosi on jotain poikkeuksellista, mitä ei ole tapahtunut vuosikymmeniin, miesmuistiin. Tai sitten on miesmuisti vaan kovin lyhyt. Tammikuun alussa tykkylumi jäi kiinni puihin ja kaatoi paljon puita metsistä ja pihoista, myös sähkölinjojen päälle. Meilläkin oli toisinaan sähköt poikki, mutta ei onneksi yhtä pitkiä pätkiä kuin ylä-Kainuussa, missä pisimillään sähköt oli pois monta vuorokautta putkeen. Ensi keväänä on piha erinäköinen, kun meiltäkin pihan ympäriltä ja pihasta kymmeniä puita, suurimmaksi osaksi mäntyjä, antoi periksi paksun ja painavan lumitaakan alta. Vielä ei paksun lumihangen takia tiedä, että miten puutarhan puut ja pensaat ovat kärsineet. Sen verran kävin lumia puiden päältä tiputtelemassa, että ainakin isoimman omenapuun latva on puolentoista metrin matkalta poikki, eli melkein puolivälistä. Ja toisen omenapuun iso oksa on murtunut poikki ja revennyt. Pensaiden oksat ovat taipu
Joka ikinen syksy, kun päivä lyhenee, ilma viilenee ja talvi tekee tuloaan, niin minä painun pikku hiljaa talvihorrokseen. Mitään ei jaksaisi tehdä, mikään ei jaksaisi kiinnostaa. Viimeiset syystyöt puutarhassakin vaatii huomattavia ponnistuksia. On halu vaan kömpiä peiton alle lämpimään ja nukkua muutama kuukausi. Aurausviittojen takominen maahan tuntui todella suurelta ponnistukselta. Luovuttamiselta. Luovuttaa irti kesästä ja antaa talvelle lupa tulla. Onneksi tuli iskettyä ne viitat maahan. Ja vielä normaalia isompi määrä tällä kertaa. Sen verran on paljon tullut lunta tänä talvena, että ongelmissa olisi lumitöissä, ellei olisi aurausviittoja antamassa suuntaa. Mutta näin tammikuun loppupuolella, kun aurinkokin pilkistelee joinakin päivinä taivaanrannasta, mieli virkistyy ja silmät avautuvat taas. Joulukuussa ei muuten Sotkamossa aurinkoa näkynyt yhtenäkään päivänä. Ei ihme, että väsymys ja masennus painaa, kun kylmässä ja pimeässä mörnötetään täällä mö