Siirry pääsisältöön

Tekstit

Tykkylumi

Tämä talvi on ollut taas kovin poikkeuksellinen. Tuntuu, että joka vuosi on jotain poikkeuksellista, mitä ei ole tapahtunut vuosikymmeniin, miesmuistiin. Tai sitten on miesmuisti vaan kovin lyhyt. Tammikuun alussa tykkylumi jäi kiinni puihin ja kaatoi paljon puita metsistä ja pihoista, myös sähkölinjojen päälle. Meilläkin oli toisinaan sähköt poikki, mutta ei onneksi yhtä pitkiä pätkiä kuin ylä-Kainuussa, missä pisimillään sähköt oli pois monta vuorokautta putkeen. Ensi keväänä on piha erinäköinen, kun meiltäkin pihan ympäriltä ja pihasta kymmeniä puita, suurimmaksi osaksi mäntyjä, antoi periksi paksun ja painavan lumitaakan alta. Vielä ei paksun lumihangen takia tiedä, että miten puutarhan puut ja pensaat ovat kärsineet. Sen verran kävin lumia puiden päältä tiputtelemassa, että ainakin isoimman omenapuun latva on puolentoista metrin matkalta poikki, eli melkein puolivälistä. Ja toisen omenapuun iso oksa on murtunut poikki ja revennyt. Pensaiden oksat ovat taipu
Uusimmat tekstit

Talvihorroksessa

 Joka ikinen syksy, kun päivä lyhenee, ilma viilenee ja talvi tekee tuloaan, niin minä painun pikku hiljaa talvihorrokseen. Mitään ei jaksaisi tehdä, mikään ei jaksaisi kiinnostaa. Viimeiset syystyöt puutarhassakin vaatii huomattavia ponnistuksia. On halu vaan kömpiä peiton alle lämpimään ja nukkua muutama kuukausi.  Aurausviittojen takominen maahan tuntui todella suurelta ponnistukselta. Luovuttamiselta. Luovuttaa irti kesästä ja antaa talvelle lupa tulla.   Onneksi tuli iskettyä ne viitat maahan. Ja vielä normaalia isompi määrä tällä kertaa. Sen verran on paljon tullut lunta tänä talvena, että ongelmissa olisi lumitöissä, ellei olisi aurausviittoja antamassa suuntaa. Mutta näin tammikuun loppupuolella, kun aurinkokin pilkistelee joinakin päivinä taivaanrannasta, mieli virkistyy ja silmät avautuvat taas. Joulukuussa ei muuten Sotkamossa aurinkoa näkynyt yhtenäkään päivänä. Ei ihme, että väsymys ja masennus painaa, kun kylmässä ja pimeässä mörnötetään täällä mö

Sienessä, parhaassa seurassa!

Viime syksynä en päässyt kertaakaan käymään sienessä. Tänä syksynä olen päässyt jo muutamankin kerran. Ja onhan se vaan niin mahtavaa, kävellä pitkin poikin metsiä, välillä pahassakin ryteikössä, kun täytyy päästä oikaisemaan paremmille sieniapajille.  Metsässä on se omanlaisensa rauha. Siellä ei ajatella sotkuista keittiötä, eikä tekemättömiä kotitöitä. Metsässä ei murehdita tulevaa, eikä mennyttä, eikä olevaa. Siellä vaan ollaan, ajattelematta sen kummemmin. Paitsi sitä, että mistä löytyisi paras sieniapaja. Tänä syksynä on sienisato ollut kohtuullinen. Mutta lieneekö kylmistä säistä johtuvaa, mutta harvinaisen vähän on toukkia tai muita mönkiäisiä sienistä löytynyt. Isotkin sienet on saanut hyväkuntoisena nostaa koriin mukaan. Keskimmäisen pojan kanssa sienessä käydessä olin astua pienen pupusen päälle. Ihan kiljahdin säikähdyksestä, kun pikku puppelivauva nyhjötti liikkumatta metsätiellä. Sinne se sai jäädä rauhassa hyppelehtimään. Taisi se säikähtää minua

Tyrmäävän upeat liljat

Odotan jännällä, että kerkiääkö tänä vuonna kaikki liljat avata nuppunsa ennen pakkasia. Liljoilla on isot ja komeat nuput, mutta suurin osta pitää vielä tiukasti terälehtensä supussa, eikä viitsi avata niitä tähän kylmän koleaan ja sateiseen syksyyn. Perinteisimmät pienemmät värililjat kukkivat jo elokuussa. Nämä yksinkertaisimmat värililjat ovat mielestäni kaikkein kauneimpia. Ne pysyvät pystyssä säässä kuin säässä, värit ovat puhtaat ja selkeät. Kauneimmillaan ne ovat muiden perennojen seassa. Olen istutellut liljoja vuosien saatossa moneen paikkaan, enkä juurikaan kirjoittanut ylös niiden nimiä. Erotan nipin napin värililjat ja puuliljat toisistaan, mutta siihen se jääkin. Onhan liljoja toki muitakin, Oriental-liljoja, LA-hybridejä ynnä muita. Ja näitä varmasti puutarhastamme löytyy ainakin joitain. Täytyisi varmaan paneutua niihin tarkemmin, mutta tähän asti olen tyytynyt vain ihailemaan liljojen kauneutta. Ja tuoksua. Paitsi puuliljoje

Ikuisuusprojekti III; Kiviportaat

Taas on yksi ikuisuusprojekti saatu ainakin väliaikaisesti tehtyä loppuun. Väliaikaisesti siksi, koska heti, kun alue oli valmis, niin tuli hinku laajentaa sitä lisää ja avata ikuisuusprojekti uudestaan auki, pää täynnä uusia suunnitelmia. Tämän kertainen ikuisuusprojektini oli tehdä loppuun kiviportaat, joita aloin laajentamaan jo kolmatta kesää sitten. Kolme kesää sitten sain vision... mutta aika ja... no kiinnostus lopahti. Ja se odotutti sen muutaman vuoden ja uuden innostuksen. Kiviportaiden teosta kirjoitin jo talvella laajemman portauksen. Mutta nyt se on tehty! Kiviportaiden laajennus oli jäänyt siihen pisteeseen, että alhaalta katsottuna oikealla puolella, kolmen lisäportaan verran, oli tehty ja siihen jäänyt. Nyt tein kaksi porrastasannetta lisää ja portaiden jälkeen istutusaluetta, johon istutin maanpeiteruusuja sekä kaksi atsaleaa, Tarleena ja Illuusia.  Tuiviot ovat kasvaneet muutamassa vuodessa niin paljon, että ne peittivät jo kokonaan kivet, jotka

Marjasatoa

Tänä vuonna marjasato, niin puutarhassa kuin metsässäkin, vaikuttaa olevan hyvä. Erinomainen oikeastaan. Syksyssä on vaan se vika, että sadon kerääminen kehtuuttaa. Kesän luovuttaminen syksylle, talveen varautuminen. Se kehtuuttaa. Lakkoja oli soilla kerätä asti, vattuja kypsyy edelleen ja niitä on kerätä päivittäin pihan ympäriltä. Ja ne ovat yllättävän toukattomia, puhtaita. Ja isoja! Tänään viimeksi saimme reilu viisi litraa vattuja pakkaseen. Mustikoita on myös normaalin verran. Paikoin. Meidän mustikat ovat vielä osittain metsässä vesisateiden takia. Ensin ne olivat liian raakoja vielä poimittavaksi ja sitte tuli monen päivän vesisateet. Ja mustikat meni ylikypsiksi, vetisiksi. Jonkin verran mehumustikaksi niitä voi edelleen poimia, mutta kokonaisena pakastettavaksi niistä ei enää ole. Kirsikat. Niitä riittää. Meidän molemmat pienet kirsikkapuumme, Latvian Matala ja Suklaakirsikka aivan notkuvat runsaan marjakuorman alla! Tietäsin vain mitä kirsikoille voisi tehdä

Peto puutarhassa

Torstaita vasten yöllä puutarhassamme vieraili peto. Peto tiesi mitä tulla hakemaan. Se röyhkeä kusipää. Se, kumppanineen, on pyörinyt ja tutkaillut paikkoja lähitienoilla jo pidemmän aikaa. Meille se tuli keskelle pihaa, röyhkeästi. Se oli ensin yrittänyt päästä katon kautta häkkiin ja koppiin. Siitä muistona on jäänyt vain säleitä katon puisista reunoista siellä täällä. Sitten se oli kokeillut onneaan häkin reunatolppia repiessään. Hampain ja kynsin raastanut, repinyt verkon vierestä puisia runkotolppia. Samalla telmunnut alleen tuuhean kasvuston, isoja puskia vadelmaa, pitkiä horsmia... Lopulta se oli huomannut kopin seinälaudat heikoimmaksi kohdaksi. Raapinut, raastanut, repinyt laudat irti kopin seinästä. Ja ottanut sen mitä se tuli hakemaan. Pupun.  Poikien lemmikkipupu joutui ahman herkkuateriaksi elokuun viimeisenä päivänä. Ahma, tuo erämaiden arka asukki... Ja paskat. Pupun häkki on ollut sijoitettuna lähelle ulko-ovea ja niin, että kei